Synnytyskertomus

Vihdoin sain valmiiksi synnytystä käsittelevän tekstin, jota olen pätkissä kirjoitellut jo pitkään. Voi sisältää liian paljon tietoa - joten jätä lukeminen tähän jos yhtään tuntuu siltä!

Meille sattui sopivasti muutto raskauden loppuvaiheeseen, tai tarkemmin sanottuna lasketun ajan jälkeen. Olin reippaana vielä muuttohommissa, vaikka en mitään kanniskellut vaan lähinnä purin kevyitä tavaroita uudessa kodissa. Päivä oli silti tosi rankka valtavan mahan kanssa touhutessa, viikkoja oli kuitenkin jo 41+3.

Laatikot olivat kaikki uudessa kodissa jo ennen iltapäivää. Sen jälkeen sitten purettiin paikoilleen välttämättömimpiä juttuja, pedattiin sänky ym. Touhua riitti kyllä koko illaksi. Uusi saunakin piti toki testata vielä illan päälle. Päästiin lopulta nukkumaan puolenyön aikoihin ja itse heräsin puoli kahdelta supistuksiin. Niitä tuli heti säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Tämä oli se väli, jolloin meitä pitkänmatkalaisia ohjeistettiin lähtemään kohti sairaalaa. Herätin miehen kahden aikaan kun olin muutaman supistuksen kellottanut ja lapsivettäkin lorahteli välillä siteeseen. Soittelin sairaalaan ja pakkailin vielä tavaroita. Ajelemaan ei puhelun mukaan olisi kuitenkaan tarvinnut välttämättä heti, jos pärjää kotona vielä suopistusten kanssa. Olo ei ollut yhtään sellainen ja päästiin lähtemään liikenteeseen joskus kolmen aikaan yöllä. Matkalla alkoi jo jännittää sairaalaan ehtiminen, sillä supistuksia alkoi olla viiden minuutin välein. Ja olivat kipeitä.

Kun perille osastolle päästiin viiden aikaan, sisätutkimuksessa selvisi että kohdunsuu oli auki jo 4-5 cm. Yövuoron kätilö oli ihana, ja harmitti kun hän oli lähdössä kotiin parin tunnin sisällä.Tuntui huojentavalta, että synnytys oli edistynyt jo niin hyvin. Sain ehkä kuuden aikaan kipupiikin ja pystyin rentoutumaan ja lepäilemään supistusten välillä kohtuullisen hyvin. Tästä tunti/pari eteenpäin oli kohtuullisen siedettävää aikaa, sitten alkoi kipupiikin vaikutus varmaan jo haihtua.

Epiduraali laitettiin yhdeksän aikoihin aamulla. Silloin alkoi olla supistusten aikaan jo hyvin sietämätöntä. Epiduraalin vaikutus minulla ei ollut sellainen aah- kaikki kivut poissa - tyyppistä vaan lähinnä tuntui vain lieventävältä. Ilokaasu oli myös käytössä ennen epiduraalia ja myös sen jälkeen. Välillä tuntui siltä, että paras kivunlievitys tuli juuri ilokaasusta. Epiduraalin jälkeen oli edessä tuskaiset NELJÄ tuntia kun tuntui että muuten hyvin edistynyt synnytys ei enää edennytkään niin hyvin mitä siihen saakka. Nämä olivat myös ne supistusten kannalta tuskaisimmat ajat. Oksitosiinia laitettiin jossain vaiheessa vauhdittamaan synnytystä. Ponnistamaan pääsin vasta yhden jälkeen päivällä.

Ponnistusvaihe oli itselläni synnytyksen haastavin osa. Epiduraalista oli niin monta tuntia, että vaikutusta ei varmaan enää ollut. Sain paikallispuudutteen alapäähän, mutta silti tunne oli hirveä. Menin varmaan kivusta ja yleensä ponnistamisen tuntemuksesta jonkinlaiseen paniikkiin ja sen myötä esimerkiksi kätilön antamat ohjeet menivät lähes kaikki ohi. Tämä vaihe kesti huikeat 48 minuuttia ja usko oli epäilemättä loppua kesken moneen otteeseen. Tästä vaiheesta on hankala edes kirjoittaa mitään järkevää, aika kului järjettömän hitaasti ja paniikki ei missään vaiheessa helpottanut. Tuntuu että muuten synnytys oli erittäin positiivinen ja siedettävissä oleva kokemus kipuineen ja kivunlievityksineen lukuunottamatta ponnistamisvaihetta. Toki ponnistusvaiheita on erilaisia, monet ovat pitäneet ponnistamista avautumiseen verrattuna lastenleikkinä, mutta oma kokemus on kyllä päinvastainen.

Tässä on varmasti vielä paljon prosessoitavaa tulevaisuudessa, jotta joskus uskallan uudelleen samaan tilanteeseen. Heti synnytyksen jälkeen oli vielä sellainen ei enää ikinä-olo, mutta jo pari kuukautta etäisyyttä asiaan on lieventänyt ajatusta uudesta synnytyksestä. On se lopputulos kuitenkin jotain niin ihmeellistä ja rakasta jo nyt.